Almanakka oli kommenttilaatikkoon jättänyt viestin, että hän mielellään lukisi lisää "synnytyksestäni". Mielenkiintoinen sanavalinta, joka laittoi minut ajattelemaan. Taisin jo edellisessä postauksessani mainita, että tarkkoja yksityiskohtia en halua kertoa, haluan säilyttää oman ja perheeni tuntemattomina.

Koko adoptioprosessin ajan odotin tietoa tulevasta lapsestamme ja yritimme miehen kanssa siihen valmistautua parhaalla mahdollisella tavalla. Hankimme joitakin nuttuja ja muuta pientä valmiiksi pientä varten. Mietimme miten parisuhteemme muuttuu ja miten vähän omaa aikaa sitten jää. Miten hoitaisimme yösyötöt, minkälaisia vanhempina tulisimme olemaan, mitä antaisimme nimeksi ja niin edelleen. Kerta toisensa jälkeen kävimme näitä samoja asioita läpi. Ihan väsymiseen asti. Joskus saimme aikaiseksi riidan mutta yleensä jaksoimme tukea toisiamme. Ja toki mietimme pientä, miten ihana hän sitten onkaan. Ja miten toivottu ja odotettu. Mietimme miten meille soitetaan, missä mahdamme silloin olla ja mitä tekemässä. Ja miltä sitten tuntuu. Olimme mielestäni lähes täydellisesti valmistautuneita. 

Eräänä päivänä tieto lapsesta meidät tavoitti, virka-aikana, joten olimme molemmat tietenkin töissä. Uutista oli lähes mahdoton sulattaa - voiko tämä olla totta? Loppupäivä meni ihan sekavassa olotilassa. Tai ei nyt ihan, tapasimme sossun, joka kertoi meille pienokaisestamme ja sitten pääsimme häntä katsomaan. Olimme molemmat ihan 'myytyjä'. Miten suloinen poika meillä onkaan! Sinä päivänä minusta tuli yllättäen äiti. Ja miten täydellisen valmistautumaton olin. Ja mikä hässäkkä alkoi! Tuhat ja yksi asiaa ostettava, pyykkiä pestävä ja laitettava kaikki valmiiksi poikaa varten.

Adoptiolapsi syntyy yllättäen. Odotusaikana ei mitenkään voi tietää onko laskettu aika edes lähellä. Eletäänkö silloin kesää vai talvea vai jotain siltä väliltä. Toisaalta olo on kuin 40+ raskausviikoilla: Tulisi jo - eikä kuitenkaan tule. Eikä ole tietoa, mitä tuleman pitää. Yhtäkkiä elämä vain täydellisesti muuttuu ihanalla tavalla eikä sen jälkeen mikään ole kuin ennen. Työasioista, harrastuksista, televisio-ohjelmista ja muista riennoista tulee toissijaisia, tärkeintä on pieni tuhiseva nyytti, joka pyörittää meitä. Me käymme katsomassa kun hän nukkuu, varmistamassa, että hän on tallessa ja hengittää. Me syötämme häntä vuorotellen, pohdimme kumman vuoro on vaihtaa vaippaa ja kilpailemme siitä, kumpi SAA häntä hoitaa.  Ihastelen miestä, miten hellä ja hyvä isä hän onkaan! Mikä onnentyttö olenkaan; ihana mies ja potra poika. Voiko sitä enempää itselleen toivoa?

Ai niin, kätilönä toimi sossumme.

Kiitos kaikille onnitteluista!

Koitti kuitenkin se päivä kun lehmätkin lensivät! Olen ihan sanaton tämän meitä kohdanneen onnen äärellä enkä oikein tiedä mitä kirjoittaa. Ehkä se ei olekaan tärkeää. Tärkeintä on pieni ihminen kotona ja äidin ja isän ilo. Ihan uskomatonta, että tämä vihdoinkin tapahtui ja meistä liian pitkän adoptio-odotuksen jälkeen tuli perhe. Ihan oikea perhe. Isovanhemmat, muut sukulaiset ja ystävät ovat innoissaan ottaneet tulokkaan vastaan. Rotinoita on vietetty.

Pienokainen tuntuu sopeutuneen uuteen kotiinsa kivasti ja aika on mennyt siivillä. Tässä kohdin mietin mitä ja kuinka paljon haluan meistä julkisesti kertoa. Vääjäämättä mietin myös nettipäiväkirjan kohtaloa; vieläkö jatkaisin? Tämä on ollut yksi kanava purkautua loputtomalta tuntuneen odotuksen syövereissä, ehkä olisi luonnollista jatkaa ja kertoa elämästä poikamme kanssa, mutta. Tuntuu ettei oikein ole aikaa, onneksi. Aika menee pientä tuhisijaa ihastellessa ja hoitaessa.

Tässä siis pieniä alkutunnelmia, lisää seuraa (ehkä) myöhemmin. Nyt on äidin mentävä itse syömään.  

Onnitteluja vastaanotetaan...!!!

Pahoitteluni haamupäivityksistä!

Harmittavat itseänikin nuo haamut. Sekä blogistaniassa että elävässä elämässä. "Elävinä" ne ovat adoptiohaamuja; toivon, en toivo, toivon... jaksan, en jaksa, jaksan... Ajatuksissani pyörivät täsmälleen samat asiat kuin vuosi sitten. Mikään elämässäni ei muutu. Väsyttää ja epätoivo valtaa mielen. Mistä ihmeestä löydän taas auringon? Ei ole oikein ollut fiiliksiä edes kirjoitella tänne, ei ole mitään uutta sanottavaa. Ei kerrassaan mitään.

Tilasin itselleni tänään tämän uuden, maaliskuussa julkaistavan kirjan. Innolla odotan tulevia lukuhetkiä!

Paljon esillä ollut aihe kerrotaan nyt omakohtaisena kokemuksena.  Minä, adoptoitu on kipeän rehellinen kuvaus elämästä adoptoituna ennakkoluuloisessa Suomessa.

Kirjan teemoja ovat mm. erilaisuus, koulukiusaaminen, omien juurien etsintä, lapsettomuus ja äidiksi kasvaminen. Kirjoittaja käy läpi lapsuuden kokemuksiaan adoptoituna olemisesta, rasistisen maailman kohtaamisesta koulussa ja purkaa vihan tunteitaan biologisia vanhempiaan kohtaan. Kasvu aikuisuuteen, oman lapsettomuuden hyväksyminen, adoptioprosessin aloittaminen ja lopulta kahden lapsen biologiseksi äidiksi tulo haastavat uuden kohtaamiseen.